|
Kirjoittaja: Kika
Ikäraja: K-11
Paritukset: Lily/James, Remus/Tonks, sekä muita parituksia
Tyylilaji: Romance, Draama, (Humor?)
Vastuuvapautus: Hahmot ovat iki-ihanan J.K. Rowlingin, juoni minun
Yhteenveto: Pahoittelen, pakotin Dorankin sitten mukaan tähän ficiin. Yritän saada hänestä jotenkin suloisen, koska yksi ehdottomista lempihahmoistani on.
Nauttikaa!
Esinäytös:
Kun kaksi nuorta…
“Minä? Ei ikinä kanssasi, Potter!”
Kohtaavat tulevaisuutensa,
“Jes, olen niin odottanut tätä!”
“Ja odotukseksi saa jäädäkin…”
Meneekö…
“Ei voi mitään, ei liikahdakaan…”
“Hei, mitäs sinä nyt?”
Kaikki aivan…
“Työnnä, kyllä se siitä!”
“Ei onnistu, se on kai jumissa.”
Suunnitelmien mukaan?
“No totta kai!”
“Mitä? Äläs yhtään kuule yritäkään!”
Kika ylpeänä esittää:
Maailma on meidän
1. luku
Saavuimme junalla tylypahkaan. Kello oli jo ties mitä, mutta opinlaita ei näyttänyt yhtään väsyttävän. “Tietenkään”, ajattelin, sillä olihan tämä ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen. Jännittävä päivä jopa meille, jotka olimme olleet Tylypahkassa jo kuusi vuotta.
“Tästä se seitsemäs vuosi alkaa!” Alice riemasteli vieressäni.
“Totta, mitenkäs muuten sinulla ja Frankilla? Hänhän ei enää ole täällä”, kysäisin, sillä tiesin Alicen alkaneen seurustella Frankin kanssa kesälomalla. Heillä oli ollut jotain säätöä jo kun Alice oli ollut kuudennella, mutta kun he olivat kesälomalla osuneet vahingossa samalle rannalle, se kai oli vain jotenkin lähtenyt etenemään.
“Ihan hyvin, lupasin kirjoittaa hänelle joka ikinen viikko”, Alice sanoi hymyillen.
“Hienoa, olen niin onnellinen puolestanne!”
“Anteeksi neiti onnelliset, mutta jollette kohta kiirehdi, kaikki vaunut ovat jo lähteneet”, Kuului professori Minerva McGarmiwan tiukka ääni selkäni takaa.
“Kyllä, professori”, vastasin. Se tuli jo automaattisesti suustani näin monen vuoden jälkeen. Olin sanonut samaa vahingossa kotona äidilleni, joka oli vain huvittuneena naurahtanut, ja pyytänyt käskemään Petunian syömään.
Istahdin samaan vaunuun parhaiden ystävieni Alicen, Jessyn, sekä kahta vuotta meitä nuoremman Doran kanssa.
“Hassua, menikö kelmit jo?” Alice kysyi. Ei sillä että häntä olisi kiinnostanut mitä kyseiset henkilöt puuhaisivat, mutta yleensä he vain sattuivat tuppautumaan kaikkialle minne Lilykin ystävineen.
“Jaa, taisivat kiirehtiä ensimmäiseen vaunuun” , Dora totesi hymyillen. Pidin häntä niin herttaisena. Vaikka hän olikin nuorempi kuin me, hän oli erottamaton osa porukkaamme. Hän oli tullut ensimmäisellä luokallamme makuusaliimme, sillä eräs ystävämme oli toisella luokalla muuttanut, ja sänky oli sitä myöten vapaa. Mikä tuuri, että saimme juuri hänet! Pienestä kömpelyydestään ja huolimattomuudestaan huolimatta hän oli korvaamaton, ja oikeastaan nuo molemmat luonteenpiirteet sopivat hänelle. Ne tekivät tästä metamorfimaagista vain hellyttävän ja jotenkin vastustamattoman.
“Hyvinkin mahdollista. Eivät ole vielä kuuden vuoden aikana tainneet oppia, että illallisen saa vasta lajitteluiden jälkeen”, Jessy tuhahti. Me kaikki nauroimme.
Saapuessamme Tylyahoon oli oikein kaunis ilta. Me nautimme lempeästä loppukesän tuulesta, joka kutkuttavasti pörrötti hiuksiamme. Ensimmäiset tähdet tuikkivat jo kirkkaina, ja me nauroimme ja pyörimme kävellessämme sisään linnan jykevistä puuovista.
Suuntasimme salia kohti, josta kuului jo tuttu, iloinen puheensorina. Nauru raikui silloin tällöin, ja jopa osa ensiluokkalaisista uskaltautui hymyilemään arasti. Minerva piti sitä tavallista vahtia, ja soimme hymyn hänellekin. Ja uskokaa tai älkää, hänkin vastasi huulet hiukan kohoten! Ensimmäisessä päivässä oli aina sitä jotakin taianomaista, edes luihuset suuressa salissa eivät huudelleet mitään pilkkahuutoja.
Astelimme suureen saliin, missä kuulumisten vaihto oli jo hyvässä vauhdissa. Olimme juuri istahtaneet alas ainoille vapaille paikoille tupapöydässämme, kun koulun rehtori, professori Dumbledore, nousi paikaltaan. Hän käveli pienelle korokkeelle salin eteen, löi kätensä napakasti pari kertaa yhteen ja aloitti:
“Tervetuloa kaikki uudet ja vanhatkin oppilaat! Minulla on ilo nähdä teidät jälleen, mutta nyt, siirtykäämme lajitteluhatun puoleen. Minerva, olepa hyvä!”
Minerva kiirehti tiheillä askelillaan salin eteen, ja kutsui kunkin oppilaan vuorotellen istumaan pienelle puiselle penkille.
“Onko tuo penkki ollut aina yhtä pieni?” Kysyi Jessy lempeästi hymyillen.
“Ajatella, mekin olemme joskus olleet tuolla!” Dora hymyili sitä tavanomaista, lempeää hymyään.
Silmäkulmastani huomasin, kuinka Remus katsoi tiiviimmin Doraa kuin uusia oppilaita, ja taputti aina kun kuuli pöytäläistemme taputtavan. En kuitenkaan tohdinnat räyhätä mitään siitä hänelle, Remus kun oli aina ollut lempikelmini. Se rauhoittava voima heidän joukossaan.
“Dora, olet tainnut saada ihailijan”, kuiskasin ystävälleni hymyillen. Dora katsahti viittaamaani suuntaan, ja huomatessaan Remuksen katsovan häntä silmiin hän punastui. Oikeastaan molemmat punastuivat, ja minä onneton menin hymyilemään tietäväisenä…
“Millekäs Lilynen noin hymyilee?”
“Äh, Sirius, pää kiinni! Katso nyt noita kahta!” Sähähdin, ja ennen kuin ehdin estää, Sirius oli jo työntänyt paksun päänsä kahden silmäparin väliin, ja tuijotti vuorotellen kumpaakin tiukasti.
“Kuutamo armas, mitäs olet jättänyt kertomatta?”
“Hiljaa, Sirius, en mitään!”
“Aivan kuin tuota nyt uskoisi kukaan.”
Näin Doran punastuvan hiukan. Hymyilin, ja olin juuri aikeissa vetää Siriuksen niskasta paikoilleen, kun Dumbledore ehtikin aloittaa puheensa. Tai ei sitä kunnon puheeksi voinut kutsua, ja pian kaikkien edessä komeilikin jo aimo annokset monia eri ruokalajeja. Kelmit tietenkin rohmivat lautasensa täyteen, epäilin josko he edes mahtaisivat jaksaa syödä kaikkea.
“Mihä oihein epäivet? Mehän ohemme hemmejä!” Sain vastaukseksi Siriuksen täydestä suusta.
Illalla kaikkien istuskellessa oleskeluhuoneessa huomasin kauhukseni, että eräs tietty mustahiuksinen poika lähestyi uhkaavan näköisesti minua. Tai ei siis uhkaavan näköisesti, vain hieman… toiveikkaasti.
“Lily, lähtisitkö kanssani viikonloppuna tylyahoon?” James kysyi.
“Minä? Ei ikinä kanssasi, Potter!” Totesin kylmästi, “Ja kutsu minua Evansiksi!”
“Anteeksi, Li- Evans”, James sanoi nöyrästi.
“Sitä paitsi, Tylyahon viikonloppu ei ole vielä pitkään aikaan!” Jatkoin.
“On, Lily. Se on siirretty täksi viikonlopuksi. Mene lukemaan ilmoitustaululta, jos et usko.”
Totta kai menin lukemaan ilmoitustaulua, ja siinä se todella komeili, suurin kirjaimin: Tylyahon viikonloppu on siirretty ensimmäiseksi viikonlopuksi. Minun piti lukea lappu monta kertaa, että saatoin todella uskoa silmiäni. En kuitenkaan päättänyt suoda Potterille mahdollisuutta, sillä minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut.
“Lily! Tule katsomaan!” Jessy huusi jostain oleskeluhuoneen nurkasta. Hetken ympärilleni pälyiltyä erotin hänet ihmismassan takaa.
“Mitä nyt, Jessy?” Kysyin. Minua ei todella huvittanut ruveta änkeämään sinne.
“Tule nyt vain!” Jessy huikkasi, ja huokaisin luovuttaen:
“Hyvä on.”
Päästyäni kyynärpäätaktiikalla Jessyn luokse huomasin, Kuinka Dora oli nukahtanut nojatuolin selkänojaa vasten.
“Voi, kun hän on suloinen”, huokaisin.
“Eikö vain. Vai mitä, Remus?” Jessy kysyi nyt hieman kovemmalla äänellä.
“Häh?” Nojatuolissa istuva Remus kysyi, ja kurkattuaan alas taisi huomata, mistä oli puhe. Remus punastui hieman, ja kääntyi takaisin Siriuksen puoleen.
“Voisitko kantaa hänet ylös?” Jessy kysyi. Kauhistuin, sillä en ollut varma, halusinko päästää poikaa makuusaliimme.
“Hääh?” Päästin täsmälleen samaan aikaan Remuksen kanssa suustani.
“Älkää esittäkö, aivan kuin ette tietäisi, että portaita on aina voinut hämätä hämäysloitsulla”, Jessy laukaisi kuin minkä tahansa tavallisen lauseen.
“Eääh? En, en todellakaan ole tiennyt!” Parkaisin.
“Ei hätää, Lily. Kelmit eivät ole ikinä tulleet sinne, koska James on nimenomaan kieltänyt suututtamasta sinua.”
“Ihan tosi?” Yllätyin.
“Ihan tosi.”
Nyt minua alkoi hieman hävettää se, kuinka kylmästi olin puhunut Jamesille. Mitä? Hävettää, minuako? Nyt taisin erehtyä. No, kuitenkin, Remus oli viimein saatu suostuteltua, sillä hän nousi nojatuolista ja kiersi sen toiselle puolelle. Hellästi hän kaappasi Doran syliinsä, ja minä hoidin hämäyttämisen. Dora sylissään Remus sitten lähti nousemaan portaita, ja kun kuulin viimein oven sulkeutuneen, tiesin, että hän oli päässyt perille.
*
Remus laski Doran hellästi sängylleen, ja painoi lempeän hyvänyönsuukon tämän otsaan. Hän ei oikein itsekään tiennyt, miksi näin teki, mutta laittoi sen susipuolen piikkiin, vaikka tiesi selityksen ontuvan hieman. Edellinen täysikuu oli ollut neljä päivää sitten…
“Remus”, tyttö kuiskasi unenpöpperöisellä äänellä. Remus pomppasi säikähdyksestä melkein kattoon, ja huomasi tytön raottaneen silmiään.
“An-”
“Ei se mitään. Minä… pidän sinusta”, tyttö haukotteli, painoi silmänsä kiinni ja tunsi katoavansa unten maille.
“Niin minäkin sinusta”, Remus sanoi, mutta huomasi tytön jo tuhisevan untansa, joten hymyili ja siirsi tytön punertavat hiukset korvan taakse, “paljon”.
Remus astui ulos makuusalin ovesta ja sulki sen varoen herättämästä tyttöä, mutta astuessaan ensimmäiselle rappuselle hän kuuli sireenin äänen ja olikin liukunut jo maahan ennen kuin ehti huomatakkaan.
“Ette sitten viitsineet pitää loitsua yllä?” Remus tuhahti.
“Anteeksi paljon, annoin Jessyn kokeilla…” Lily hymähti. Jessyn loitsimistaidot tiedettiin.
|
