FanFic

Kirjoittaja: Frosty ja vain Frosty
Ikäraja: K-11, laitoin kuitenkin tänne koska joitain raaempia kohtia saattaa mukaan tulla.
Vastuuvapaus: Suurin osa hahmoista, sekä ficin maailma ovat kokonaan J. K. Rowlingin käsialaa, mutta Takku ja Sylvester ovat kokonaan minun keksintöäni
Varoitukset: Hmmhmm...en nyt löydä mitään varoitettavaa ^^
Paritus: Hmmhmm...ei taiida olla. Sori vaan.
Tyyli: Humor ja drama ainakin.

Omistan ficin Alan Rickmanille, joka näytteli Kalkarosta HP-leffoissa ja kuoli 14.1.2016 syöpään. Lepää rauhassa, lempihahmoni ansiokas näyttelijä. Omistan ficin myös perheelleni ja sukulaisilleni, ystävilleni, tuttavilleni, sekä Winter-delfiinille, suurelle sankarilleni.

Prologi

Severus Kalkaros asteli ympäri talonsa eteistä. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi ollut näin hermostunut. Vasta viikko sitten hän oli saanut kuulla, että hänellä oli norjalainen serkku, jästien orpokodissa asuva tyttö, jonka lähiomaiset vankilassa istuvaa isää lukuunottamatta olivat kuolleet ajat sitten. Tai niin oltiin luultu, kunnes jostain oli saatu tieto, että kyllä tuolla tytöllä vielä toinenkin elossa oleva sukulainen oli; Kalkaros itse.
Hän oli saanut kirjeen orpokodilta, jossa kysyttiin, pystyisikö hän ottamaan tytön huollettavakseen. Kalkaros ei vieläkään oikein tajunnut, miksi oli vastannut myöntävästi. Tytöllä oli paitsi eri äidinkieli, myös koira. Eikä Kalkaros pitänyt sen suuremmin lapsista kuin koiristakaan. Lukuvuodet Tylypahkassa hän kyllä kesti, mutta jos vielä koulun lomien ajankin olisi tenava seurana... Mutta tehty mikä tehty. Vähän ajan kuluttua joku jästi tulisi ja toisi mukanaan tytön ja koiran.
Ovikello soi. Kalkaros käännähti ovelle päin, suoristi ryhtiään ja asteli avaamaan oven. Oven takana seisoi vaaleahiuksinen, pitkä ja hoikka silmälasipäinen nainen, joka oli pukeutunut mustaan jakkuun ja mustaan hameeseen ja tehnyt hiuksistaan virallisen näköisen nutturan. Naisen kasvoilla oli tiukka ilme ja hän piteli vasemmalla kädellään kiinni tummahiuksisen, noin kymmenvuotiaan tytön ranteesta melko kovan näköisellä otteella. Tyttö puristi vapaassa kädessään mustan, susimaisen koiran hihnaa.
''Hyvää päivää. Severus Kalkaros, otaksun?'' nainen kysyi. Hän puhui murtaen norjalaisittain ja lausui jotkin sanat niin, ettei siitä meinannut saada kunnolla selvää. Hänen äänensä oli väritön ja kasvonsa ilmeettömän tiukat.
''Minä itse. Ja te luultavasti olette rouva Grönlund'', Kalkaros vastasi. Hänen katseensa kiersi naisen kasvoista ensin tyttöön ja sitten koiraan. Tyttö kohtasi hänen katseensa silmää räpäyttämättä ja Kalkaros sävähti hiukan nähdessään lapsen katseesta henkivän peitellyn kiukun ja katkeruuden. Koira tuijotti häntä kuin sanoen; pysy kaukana.
''Kyllä vain'', nainen sanoi.
''Ja tässä'', hän jatkoi nyökäten tyttöön päin '', on Takku.''



//kuva on FIMFictionista//

Luku 1. Kuriton Takku

Voimakkaat kumahdukset rikkoivat Kehrääjänkujalla vallitsevan hiljaisuuden. Kumahteluun sekoittui haukahduksia. Severus nosti katseensa Päivän Profeetasta, jota oli lukemassa nojatuolissaan. Sekunnin murto-osassa hän käsitti, mistä nuo äänet johtuivat. Mies pongahti seisaalleen, viskasi lehden puolihuolimattomasti tuoliin ja harppoi kellariin johtavat portaat alas.

Portaiden alapäässä oli kolmisen mertiä käytävää ja joka seinällä ovi. Kumahtelu ja koiran äreä haukku kuuluivat käytävänpätkän päässä olevan oven takaa.
''Takku! Kuinka-monta-kertaa-pitää-sanoa-että-rauhoitu-ja-hiljennä-se-koira!''
Kalkaroksen ääni oli tiukka ja harmistusta tihkuva ja hänen piti huutaa, jotta saisi äänensä kuuluviin koiran haukunnan yli. Äänet taukosivat...mutta alkoivat saman tien uudestaan.

Viha kiehahti Kalkaroksen sisällä. Hän oli tottunut siihen, että Tylypahkassa hänen arvovaltaansa ei kyseenalaistettu oppilaiden puolelta. Ja tuo ovea paukuttava, täysin kuriton tenava oli jopa nuorempi kuin Tylypahkan oppilaat.
''Nyt olette kumpikin hiljaa tai minä vien koiran eläinlääkärin lopetettavaksi!''
Ei vaikutusta. Kalkaros oli jo aikeissa avata lukitun oven ja toteuttaa uhkauksensa, kun äkkiä älysi, mistä kiikasti.
*Typerys! Hänhän on norjalainen, ymmärtää vain norjaa, enkä minä tietenkään osaa sanan sanaa norjaa!*
Oven takana tuli vihdoin hiljaista. Severus saattoi kuvitella tummatukkaisen tytönhupakon virnistelevän ilkikurisesti ja pidättelevän naurua.

***

Vaikken ymmärtänyt englantia kuin muutaman sanan, tajusin silti suututtaneeni tuon tuiman miehen, jonka luokse minut ja Sylvester oli väkipakolla raahattu. No jaa, kaipa oven paukuttaminen oli väärä tapa pyytää päästä ulkoilemaan. Olkapäätäni kivisti, olihan se joutunut törmäyskurssille oven kanssa. Tämä pieni huone alkoi jo kyllästyttää. Toisaalta, toihan tämä vaihtelua orpokotielämään.

Käännyin ympäri ja onnuin seinän vieressä olevan vanhan sohvan luokse. Istuin alas ja nojasin selkänojaan. Sohva toimitti vuoteen virkaa, sen päällä oli huopa ja tyyny. Huone oli sisustuksesta (virttynyt sohva, vanha, rojuntäyteinen lipasto, kulunut hyllykkö, ilmoitustaulun tapainen, kirjoituspöytä ja pölyinen, erittäin suuri kattila) päätellen ollut jokin varasto ennen minun tuloani. Vaikka eipä se haitannut, huone mikä huone. Erotin hämärästi, kuinka Sylvester asteli luokseni ja tunsin enemmin kuin näin sen loikkaavan viereeni. Huonekalun jouset narahtivat tumman eläimen painosta. Rapsutin sen turkkia ja susimaisen otuksen kurkusta nousi tyytyväinen murina.
''Mitä luulet Sylve, pitäisikö minun yrittää opetella englantia sen verran, että pystyn sanomaan, että tahdon ulos?''
Koira urahti ja huokaisin. Vaikka Sylvester sai minut yleensä aina iloiseksi, ei se tällä kertaa siinä onnistunut. Koira toi mieleen muistoja ajalta, jolloin olin muiden siltojen ja veneiden alla nukkuvien lasten kanssa ollut vielä minulle tutussa ympäristössä, Norjan kaduilla.

Meitä oli ollut viisi, minä, Fiona, Inga, Olof ja Patrik. Kaikilla meillä oli kaksi kotia; se "oikea koti" ja sitten kaupungin kadut, sillanaluset, kaatopaikkojen reunamat ja supermarkettien takapihat. Kukaan ei tahtonut asua "siinä oikeassa kodissa'', sillä kenelläkään meistä ei ollut siellä asiat kunnossa.

Fiona Östermanin vanhemmat olivat eronneet. Hän asui äitinsä, isäpuolensa ja isäpuolensa lapsen kanssa. Tämä isäpuolen lapsi oli paljon Fionaa nuorempi, kaipa siitä johtui se, että vanhempi lapsi ei saanut huomiota samalla lailla kuin nuorempi. Häntä minä eniten ikävöin.
Inga Wonn oli pääosin äkeä ja sulkeutunut. Hän oli neljäntoista, mutta poltti silti. Hän joutui asumaan isäpuolensa kanssa, jonka kanssa tuli kuulemma riideltyä harva se päivä. Hänenkin vanhempansa olivat eronneet, äiti asui toisella puolen maata ja isä oli jäänyt junan alle.
Olof ja Patrik Eriksson olivat veljekset. Heidän vanhempansa riitelivät "päivät ja puolen yötä", kuten he itse asianlaidan ilmaisivat. Olof oli Ingan ikäinen, Patrik yhdentoista. Kaksi vuotta minua ja Fionaa vanhempi. Sylvester oli alun alkujaan Patrikin koira, mutta kun olin lähdössä orpokotiin, hän tyrkkäsi koiran hihnan käteeni ja sanoi: "Annie, sinä tarvitset jonkun meistä mukaasi."

Ja sitten minä, Takku. Takku Annie Ingrid Bergman. Yleensä vain Annie. Oikeasta etunimestäni väännettiin ties mitä pilkkanimiä, joten esittäydyin yleensä Anniena. Äitini oli kuollut vähän minun syntymäni jälkeen ja isäni uskotteli itselleen sen olevan kokonaan minun syyni. Hän alkoi juoda ja oli selvin päinkin (milloinkahan hän edes oli ollut selvä?) väkivaltainen minua kohtaan. Uskokaa pois, ei ole kiva lentää vasten lautaseinää. Lisäksi isä varasteli ja joutui lopulta hoitoihin ja ehdonalaisvankeuteen rikostensa ja alkoholismin takia. Isän takia oikeasta silmäkulmastani poskelle kulkee arpi, ja hänen takiaan jalassani on jotain vaurioita, joiden takia pidän tukisidettä ja onnun loppuelämäni. Olen myös aina ollut huononäköinen. Tunkkainen ilma huonontaa asiaa, raitis taas parantaa. Vissiin jokin allergia. En puhu paljoa, enkä yleensä puhu kuin itsekseni.

Kyynel vieri poskelleni ajatellessani Norjan ystäviäni. Pyyhkäisin sen äkäisesti mekkoni hihaan(olin pukeutunut pienestä pitäen mekkoon) ja ryhdyin muodostamaan jonkinlaista mielikuvaa serkustani. Häntä oli selkeästi hermostuttanut minun tuloni, vaikkei heppu antanut sen kuulua äänestään. Hermostuneisuus oli tuntunut tiukkana otteena ranteessani, kun mies oli kuljettanut minut kellarihuoneeseen. Samanlaisella otteella rouva Grönlund oli pidellyt kiinni ranteestani. Hän ja orpokodin lapset ja työntekijät olivat pelänneet minua jollain tasolla. Johtuiko se sitten Sylvesteristä, omasta puhumattomuudestani vai rähjäisestä ulkonäöstäni, sitä en tiennyt. Vain sen tiesin, että minua kartettiin.
Tämä serkkuni, Severus Kalkaros, ei pelännyt minua eikä koiraani. Olisin tuntenut sen aikaa sitten. Jos näköaisti on surkea, oppii käyttämään muita aisteja.

Mietteeni keskeyttivät askeleet portaista. Jaaha, mitähän asiaa sillä miekkosella tällä kertaa oli?

//Kommentteja saa laittaa! ^^

Luku 2. Kielioppia

Kuulosteltuaan hetken oven takana ja tultuaan siihen tulokseen, että Takku koirineen oli lopultakin rauhoittunut, Severus lähti ovelta ja käveli portaat takaisin ylös, pois kalseasta kellarikerroksesta. Vaikka mies olikin Tylypahkassa tottunut tyrmien kylmään koleuteen, niin kotonaan hän viihtyi kohtalaisen lämpimässä talon keskimmäisessä kerroksessa, jossa oli takka. Kalkaros istuutui takaisin nojatuoliin ja oli jatkamassa lehdenlukua, kun hän muisti eräät paperit, jotka olivat tulleet tytön mukana. Passi, henkilöllisyystodistus sun muut jästeille tärkeät todistukset. Se rouva Grönlund oli kehottanut varmuuden vuoksi lukemaan paperit, vaikka ne olivat todellakin tarpeettomia. Mitä hyötyä mokomista paperinpaloista edes oli, kun oli olemassa se riski, että joku joisi monijuomalientä à la sinun hiuksesi? Todistelepa siinä sitten henkilöllisyyttäsi paperinpaloilla, kun joku toinen esiintyy sinuna, mahdollisesti varsin vakuuttavasti.

Aavistuksen tympääntyneenä mies nousi uudestaan mukavasta tuolista, haki kyseiset paperit ja palasi takaisin tuoliinsa. Hän alkoi selailla papereita. Passi - täysin yhdentekevä hänelle. Henkilöllisyystodistus - sama juttu. Pari virallista, sekä englannin- että norjankielistä lääkäreiden diagnoosia - vaikuttivat kiinnostavilta. Severus alkoi lukea päällimmäistä diagnoosia. Mustien silmien katseen kiitäessä riveillä hänen kulmansa kurtistuivat yhä enemmän ja enemmän. Kun hän oli lukenut kummankin paperin, hän siirsi katseensa kellariin johtaviin portaisiin.
"Vai niin. Te huiputitte minua, rouva Grönlund, todellakin huiputitte", mies mutisi itsekseen.
"Kerroitte, että tytön toinen nilkka on hiukan huonona. Tämä paperi kertoo, että se on kerran murtunut niin pahasti, ettei parane enää ennalleen. Kerroitte, että hän näkee kehnosti. Paperin mukaan hän on allerginen sisäilmalle, ja että tämä allergia ilmenee heikkona näkökykynä ja satunnaisina hengitysongelmina. Sanoitte hänen olevan hiukan hankala lapsi. Ja olen joutunut toteamaan, että hän yrittää murtaa oven. Todellakin, sievä pikku huiputus."

Mutta toisaalta, Severus pohti, ehkei tyttö oikeasti ole hankala. Hän saattaa joko:
a) esittää ongelmakimppua
b) testata rajojaan
c) pelätä.

Joka tapauksessa, todellista hankalan käytöksen syytä edes Albus Dumbledore ei voisi saada selville ilman kunnollista tutustumista tuohon melko äksyyn lapseen. Asiassa oli kuitenkin yksi mutta. Kielimuuri. Severus ei puhunut norjaa sanan sanaa ja jos siihen Grönlundiin oli yhtään luottamista, ei Takkukaan puhunut englantia kovinkaan hyvin. Sanakirjaahan tässä väistämättä tarvitsi, niin, tai sitten kielikurssia.

*Jästien kursseille en alennu menemään, joutuisin vielä yleisen pilkan kohteeksi jos asia tulisi muiden tietoon. Jonkinlainen arvokkuus se minullakin on, enkä aio kadottaa sitä. Sanakirja taas...paljonko ne edes maksavat? Mihin soppaan olen taas itseni onnistunut sotkemaan, parempi sen lapsen olisi ollut jäädä koiransa kanssa sinne mistä tulikin...*

Ovikellon sointi keskeytti miehen pohdinnat. Erittäin tympääntyneenä alituiseen tuolista poistumiseen hän nousi ja käveli ovelle. Aukaistessaan oven hän kohtasi näppynaamaisen nuoren postinkantaja Smithin katseen.
"Paketti herra Kalkarokselle. Leimoista päätellen Norjasta asti", postinkantaja Smith sanoi ja hymyili niin, että kahvin värjäämä epätasainen hammasrivistö välkkyi.
Severus murahti jotain epäselvää, kuittasi lähetyksen ja läimäytti sitten oven kiinni postimiehen näppyisen nenän edestä.
"Kaikkea sitä...ei edes kiittänyt", Smith mutisi loukkaantuneena ja lähti jatkamaan kierrostaan.

Sisällä talossa paketin saaja oli palannut jälleen kerran nojatuoliinsa ja aukoi ruskeaa käärepaperia niin siististi kuin kykeni, viskaten paperit loppujen lopuksi takan eteen odottamaan tulen ruuaksi päätymistä. Paketin sisältä paljastui pieni punakantinen kirja, jonka kannessa luki:

NORJA-ENGLANTI-NORJA SANAKIRJA

TASKUPAINOS

Severus tuijotti kirjaa parin sekunnin ajan hiukan hämmentyneenä. Juuri kun hän oli ajatellut tarvitsevansa sanakirjaa, oli posti tuonut kyseisen opuksen! Onnekas sattuma, tosiaankin.

Kirjan välistä tipahti jokin paperi, joka leijui parin metrin päähän lattialle. Sadatellen äkeästi Severus nousi, haki paperin ja palasi tuoliinsa. Hän aukoi paperin taitteet ja huomasi, että kyseessä oli kirje rouva Grönlundilta. Hän alkoi lukea:

"Hyvä hra Kalkaros,
Saatatte ihmetellä, miksi lähetän tämän kirjan postitse enkä anna sitä itse. Syynä on se, että hyvin harvoin jokin orpokotimme lapsista muuttaa ulkomaille asumaan ja lähtötohinan keskellä jokin niinkin tärkeä asia kuin sanakirja voi vain yksinkertaisesti unohtua. Tätä virhettä en tahtonut tehdä, joten katsoin parhaaksi lähettää kirjan postissa. Sanakirja voi olla hyvinkin suuri apu Takun kanssa toimiessa, sillä hän ei ole koskaan osoittanut kiinnostusta kielten opiskeluun, emmekä ole tohtineet pakottaa häntä siihen.

Kuitenkin tahdon painottaa, että tyttö ei suinkaan ole mikään saamaton nahjus, vaan hän on hyvin ahkera ja oppii asiat nopeasti. Hän osaa lukea, kirjoittaa ja laskea plus-, miinus- ja kertolaskuja melko hyvin. Lisäksi hän osaa piirtää erittäin hyvin ja soittaa huilua. Ja kun hänen on pakko oppia jokin asia, kuten tässä tapauksessa uusi kieli, hän myös oppii sen.

Ottakaa kuitenkin huomioon se, että Takku on kasvanut ilman äitiään ja on ystävystynyt täällä Norjassa hieman...epämiellyttävän jengin kanssa. Hänen koiransa kuului aikanaan eräälle hänen jengiläisystävälleen. Hän ei ole puhunut paljoa itsestään, joten en voi kertoa hänestä äskettäin kerrotun lisäksi muuta kuin että hän on yhdeksänvuotias. Toivotan teille antoisia yhteisiä hetkiä.
Ulrika Grönlund, Troll løypa barnehjemin johtajatar."

//Troll løypa barnehjem=suom. Peikkopolun orpokoti//

Severus luki kirjeen vielä kertaalleen läpi ja taitteli sen siististi pöydälle. Hän huokaisi syvään.
"Vai että vielä joku jengiläinenkin..."

Olihan hän monesti kuullut tällaisista jengeistä jästien keskuudessa, ehkäpä kuolonsyöjät ja Feeniksin kiltakin voitiin laskea jengeiksi. Mutta että yhdeksänvuotias olisi kuulunut johonkin jengiin...vaikka mikäpä tässä maailmassa olisi enää mahdottomuus. Ja eihän Takku nyt varsinaisesti ollut jengiin kuulunut, ainakaan Grönlundin kirje oli antanut niin ymmärtää.

Kalkaros pyöritteli sanakirjaa käsissään ja selaili sitä hiukan. Jos Takku kerran osasi lukea, hän kyllä pystyisi opettelemaan englantia sanakirjasta! Mutta kun mokomia kirjoja oli vain yksi...
*Merlin vieköön, Severus, oletko sinä velho vai et!?*
Mies nappasi taikasauvan nojatuolin vieressä olevalta pikku pöydältä ja taikoi sanakirjasta kopion. Tarkistettuaan, että kaikki teksti oli varmasti kopioitunut kaksoistusloitsulla tehtyyn kappaleeseen, hän nousi ja harppoi toisen sanakirjan kanssa kellarin raput alas. Hän koputti lyhyen käytävän päässä olevaan oveen.
"Come in", kuului oven takaa hiljaisella äänellä.
*No, osaa hän sentään ainakin tuon verran englantia*, Severus ajatteli ja avasi oven.

Kahden tummanruskean silmäparin pistävä tuijotus sai Severuksen sävähtämään hiukan yllättyneenä. Suuri musta koira istui pienen emäntänsä vieressä kulahtaneella sohvalla, joka taannoin oli ollut olohuoneessa. Kumpikaan ei näyttänyt järin ilahtuneelta nähdessään Kalkaroksen, joka ei moisesta pikkuseikasta tuntunut välittävän.
*Viis siitä, ettei hän osaa englantia, esittäytymiseen ei tarvita suuren suurta kielitaitoa!*
"En ole tainnut vielä esittäytyä", mies murahti. Hän joutui katsomaan reilusti alaspäin puhuessaan lyhykäiselle tytölle.
Takku nyökäytti päätään, irrottamatta hetkeksikään katsettaan serkkunsa kasvoista.
"Olen Severus Kalkaros", mies jatkoi. Hän tunsi itsensä jostain syystä hirmuisen pieneksi ja vaivaantuneeksi Takun hiljaisen, järkähtämättömän katseen alla.

***

Nousin hiukan vaivalloisesti sohvalta seisaalleni ja pidi katseeni koko ajan Severuksen silmissä, vaikken nähnytkään häntä selvästi.
"Annie Bergmann", sanoin ja ojensin käteni. Serkkuni tarttui siihen ja kättelimme.
"Ja koirani on Sylvester", esittelin lemmikkini norjaksi ja huidoin toisella kädelläni varmuuden vuoksi koiraan päin, jotta viesti varmasti meni perille. Severus nyökkäsi ja kysyi sitten jotain englanniksi. Ilmeisesti hän hämmästeli sitä, että olin esittäytynyt Anniena, mutta oikea etunimeni oli Takku.
"Koko nimeni on Takku Annie Ingrid Bergmann, mutta käytän toista nimeäni", selitin norjaksi.
Mies nyökkäsi, ilmeisesti hän oli ymmärtänyt yskän.

***

Vaikka Severus ei puhunut norjaa eikä Takku - siis Annie - liiemmin englantia, he kyllä tuntuivan ymmärtävän toisiaan muutenkin. Sanakirjat ja kansainvälinen huitomakieli auttaisivat kyllä kielellisissä pattitilanteissa. Tämän seikan johdosta Kalkaroksen mieliala nousi pari astetta.
"Tule syömään kuudelta", hän käski. Annie näytti hämmästyneeltä ja kaivoi sitten työpöydän tuolin selkänojalla roikkuvasta olkalaukusta paperia ja lyijykynän, laskien ne pöydälle.
"Piirrä", tyttö sanoi englanniksi pyytävään sävyyn. Ilmeisesti hän ei osannut vielä kohteliasta pyyntöä englannin kielellä. Severus murahti jotain epäselvää, käveli sitten pöydän luo ja vaivautumatta istumaan piirsi siihen kellotaulun , jonka viisarit osoittivat kahtatoista ja kuutta. Sitten hän piirsi jonkin sortin ruokalautasen. Annie nyökkäsi ja näytti siltä, että hänen oli hankala pidätellä naurua. Kalkaros ei sanonut mitään, vaan laski kynän kädestään ja oli lähdössä, kunnes muisti sanakirjan kopion, jota piti edelleen toisessa kädessään. Mies laski opuksen pöydälle ja napautti yhdellä pitkällä sormellaan sen punaista kantta.
"Sanakirja", hän sanoi ja harppoi sitten ulos huoneesta, jättäen hämmentyneen serkkutyttönsä kääntelemään pientä punakantista kirjaa käsissään.